Laura Juntunen kirjoittaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta, joka on hänestä osa kulttuuriamme – ”On aika miettiä miksi”

Pitää lähteä heti ensimmäisestä lyönnistä. Minä ainakin lähtisin. Vain tyhmä jää väkivaltaiseen suhteeseen.

Muun muassa tällaisia lauseita Laura Juntunen muistaa kuulleensa jo lapsena. Hänestä ne kertovat siitä, ettei ymmärretä kuinka vaikeaa lähteminen on, eikä ehkä täysin käsitetä, mitä kaikkea väkivalta voi olla.

Ajatus siitä, että väkivallan uhri olisi jotenkin voinut estää tapahtuneen luo ihmiselle hallinnan ja kontrollin tunnetta.

– Ajatellaan, että minulle ei voisi tapahtua noin, sillä minä estäisin sen. Väkivallan ajatellaan aina tapahtuvan jossakin muualla ja jollekin muulle, sanoo Juntunen.

Yli puolet suomalaisista naisista ja tytöistä on kokenut fyysistä väkivaltaa, uhkailua tai seksuaaliväkivaltaa. Todellisuudessa luku on varmasti vielä suurempi, sillä usein asiasta vaietaan.

Sen on havainnut myös Juntunen, joka vaikeni itsekin pitkään.

Keväällä 2024 julkaistaan Juntusen seuraava kirja Tyttö joka en. Se on omaelämäkerrallinen teos, joka käsittelee sukupuolittunutta väkivaltaa ilmiönä, joka läpileikkaa tyttöjen elämää lapsesta aikuisuuteen saakka.

– Järkyttävintä on ollut huomata, miten universaaleja väkivallan kokemukset ovat. Olen urallani tavannut kymmeniä naisia ja monien tarinoissa on todella paljon samaa.

Toisaalta kokemusten samankaltaisuus on tuonut myös lohtua.

– En olekaan niin yksin näiden asioiden kanssa kuin nuorempana kuvittelin.

Juntunen lisää, että suomalainen narratiivi väkivallasta on tyypillisesti sellainen, että se tapahtuu päihdemaailmassa tai mielenterveysongelmaiselle. Todellisuudessa kuka vain voi joutua kokemaan väkivaltaa.

Uhri saattaa jäädä tarinansa kertomisen jälkeen yksin julkisuusmyllyyn

Työskenneltyään monta vuotta väkivaltateeman parissa, Juntunen on pohtinut paljon sitä, miten omien kokemusten jakaminen vaikuttaa haastateltaviin väkivallan uhreihin.

Kun ihminen avautuu luultavasti elämänsä kamalimmista tapahtumista, on syytä miettiä, mitä asioiden kertominen ja kertaaminen oikeasti tarkoittaa hänelle. Ja mitä se vaatii.

– En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos aikanaan omia väkivaltakokemuksiani olisi nostettu lööppeihin, vaikka se olisikin tapahtunut anonyymina.

Hän toivoo, että haastateltavia huomioitaisiin enemmän – myös jutun julkaisun jälkeen. Vaikka haastateltu esiteltäisiin jutussa anonyymina, on hänen kokemuksensa silti esillä ja voi laittaa uhrin eräänlaiseen ”julkisuusmyllyyn”, kuten Juntunen kuvailee.

– Vaikka juttu olisi julkaistu aikaa sitten, saatetaan se nostaa uudestaan uutisvirtaan, eikä kukaan välttämättä kerro haastateltavalle sitä. Voi olla, että hän on juuri hengähtänyt, että nyt se on ohi, mennyt elämässä eteenpäin ja sitten kaikki alkaakin alusta.

Sosiaalisessa mediassa ja artikkelien kommenttikentissä päädytään jostain syystä usein syyllistämään väkivallan uhreja. Tai vaikkapa uhrin vanhempia. Sen kaltaisista kommenteista Juntusella itselläänkin on kokemusta.

– En ajattele, että näin kommentoivat ihmiset ovat pahoja tai kylmiä. Luulen, että enemmän on kyse kulttuurista ja siitä, kuinka suuressa osassa ikäluokkia näkyy edelleen sellainen häpeällä ja rangaistuksilla kasvattaminen. Ne ovat opittuja ajattelumalleja.

Väkivallan yleisyydestä kertovat tilastot ovat tärkeitä – ne tuovat tietoa, herättävät keskustelua ja avaavat silmiä. Juntunen toivoo silti, että lukujen kauhistelun sijaan alettaisiin miettiä ilmiön taustalla vallitsevia syitä.

– Tämä kaikki kertoo siitä, että väkivalta on osa kulttuuriamme ja on aika miettiä, miksi. Se on varmasti hankalaa ja vaatii ihmisiltä peiliin katsomista.

Mitä sitten voisimme tehdä?

Ongelmaan ei ole yhtä tai kymmentäkään ratkaisua, joilla väkivalta saataisiin poistettua. Juntunen on kuitenkin pohtinut, että asioita voisi edistää esimerkiksi lisäämällä turvakotien määrää, avoimella keskustelukulttuurilla, panostamalla lasten ja nuorten seksuaalikasvatukseen ja lopettamalla uhrien kyseenalaistaminen.

– Totuus on, ettei mikään oikeuta väkivaltaa. Ei humalatila, mukaan meneminen, seurustelusuhde – ei mikään. Vastuu ei koskaan ole uhrin, vaan yksinomaan tekijän.

YK:n Oranssit päivät -kampanjaa vietetään joka vuosi 25. marraskuuta – 10. joulukuuta naisiin kohdistuvan väkivallan pysäyttämiseksi.